Toivo muuttuu todeksi tekojen kautta
Kävin maassa, jossa todellisuuden ja mahdollisuuksien
välinen kuilu käyttää lähes ylittämättömältä. Maa on Liberia Länsi-Afrikassa.
Olin siellä tutustumassa Naisten Pankin tukemiin hankkeisiin. Naisten Pankki on Kirkon Ulkomaanavun hallinnoima rahasto kehitysmaiden tukemiseksi. Se on myös aktiivinen vapaaehtoisyhteisö. Naisten Pankki tukee erityisesti naisten koulutusta ja pienyrittäjyyttä.
Todellisuus ja mahdollisuudet
Maa näyttää viljavalta ja rehevältä. Sademetsiä on paljon,
sadekaudella ilmasto on lämmin ja kostea. Kuitenkin viljeltyä maata on vain
vähän ja maa on hyvin riippuvainen ulkomaisista elintarvikkeista. Kumipuita ja
palmuöljyä viljellään, mutta elintarvikkeita vain vähän. Kassavaa, banaaneja ja
riisiä toki kasvatetaan, mutta merkittäviä viljelmiä on harvassa, edes
kotitarveviljelyä ei ole näyttänyt olevan. Eivätkö liberialaiset osaa viljellä?
Monrovia sijaitsee rannikolla. Hiekkarantaa oli lähes
silmänkantamattomiin. Rannat ovat autioita ja tyhjiä. Turisteja ei ole, vaikka
ympäristö näyttää paratiisilta. Miksi kukaan ei investoi matkailuun?
Merellä ei näy laivoja eikä veneitä. Liberian lipun alla
kulkee maailman laivoja, mutta miten se hyödyttää Liberiaa? Kalaa on tarjolla,
mutta se on Libanonissa pyydystettyä ja pakastettua. Eikö meressä tällä
kohdalla ole kalaa ja katkarapuja? Eivätkö liberialaiset osaa kalastaa? Kuka
opettaisi heidät kalastamaan?Liberia on periaatteessa demokratia ja sen presidentti Ellen Johnson Shirley on maansan ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti. Kuulostaa hyvältä ja kuitenkin moni on häneen pettynyt. Hallituksen jäsenistä lähes kaikki asuvat Amerikassa. Miksi ihmeessä? Näinkö he sitoutuvat oman maansa kehittämiseen? Maa on maailman korruptoituneempien maiden joukossa. Välittääkö kukaan tavallisen liberialaisen elämästä?
Maan perustivat Amerikasta vapautuneet orjat ja maa
itsenäistyi 1847. Hallitseva ja omistava yläluokka on hyvin pieni ja kuilu
Amerikassa koulutetun yläluokan ja tavallisen kansan välillä on syvä.
Lukutaidottomuus on yleistä. Kävin vierailulla liberialaisessa koulussa
Bensonvillessä. Oppilaita oli 600, opettajia 9. Luokat olivat täynnä,
opetusvälineitä ei juuri näkynyt. Mitä tällaisessa koulussa voi oppia?
Liberian väkiluku on noin neljä miljoonaa. Eikö näin pienen
maan asioita voisi saada kuntoon? Liberian lähihistorian todellisuutta ovat
kaksi sisällissotaa (1989–1996) ja (1999–2003). Sisällissodat tuhosivat lähes
kaiken infrastruktuurin. Edes koko pääkaupungissa ei ole toimivaa sähkö- ja viemäriverkkoa. Jos haluaa olla varma sähkön saannista, pitää
hankkia generaattori. Rankkasateella kadut ovat vettä täynnä. Sotien jälkiä ihmisten mielessä on vaikea edes kuvitella.
Ebola-viruksen pysäyttäminen vuosina
2014-2015 tällaisessa maassa on mielestäni ihme.
Maalla on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia ja
hyödyntämättömiä resursseja. Yksi tällainen on inhimillinen pääoma. Liberian
miehet ja naiset varmasti osaisivat ratkaista ongelmat, jos he saisivat
koulutusta ja vaikutusmahdollisuuksia. Todellisuuden ja mahdollisuuksien
välinen kuilu melkein itkettää. Missä ovat ne ihmiset, jotka välittävät ja haluavat saada muutoksen aikaan?
Mahdollisuudet todellisiksiMaassa on ulkomaisia avustusjärjestöjä ja pääsin tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun toimintaan, sillä Naisten Pankki on Kirkon Ulkomaanavun hallinnoima rahasto. Kirkon Ulkomaanapu tukee erityisesti ruokaturvaan, koulutukseen ja naisten oikeuksiin liittyviä hankkeita. Arvostan ihmisiä, jotka tekevät työtä vaativissa olosuhteissa, yhä uudelleen kärsivällisesti opettavat paikallisia kumppaneita tekemään työtä ja löytämään ratkaisuja arkisiin ongelmiin. Työssä pitää osata kannustaa, pitää olla positiivinen ja optimisti. Kirkon Ulkomaanavun Jussi Laurikainen ja Leena Lindqvist tekevät työtään vahvalla ammattitaidolla ja suurella sydämellä.
Kirkon Ulkomaanavulla on myös paikallisia työntekijöitä.
Mieleeni jäi erityisesti Rufus Siafa, joka ylpeänä esitteli nuorten naisten
ammattikoulutusta Buchanan teknillisessä koulussa (LOIC Buchanan Satellite).
Tuossa oppilaitoksessa opiskelee 20 nuorta naista Naisten Pankin tuella. Moni
heistä on yksinhuoltaja ja on koulun myötä saanut uuden alun mahdollisuuden.
Naisista tulee hitsareita, mekaanikkoja, sähköasentajia, autonkorjaajia ja
maatalousalan ammattilaisia. Koulutus kestää vuoden ja se sisältää 3 kk
harjoittelua. Rufus korosti tytöille, kuinka silloin kun heillä on oma ammatti,
heidän ei tarvitse olla miehistä riippuvaisia. Hänen mukaansa on tärkeää, että
naiset osallistuvat myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Rufusta ja nuorta
energistä naisjoukkoa tavatessa saattoi nähdä Liberian paremman tulevaisuuden.
Yksi Kirkon Ulkomaanavun kumppanuusjärjestöistä on PNO,
Project New Outlook. Sen johtaja Beatrice Tgba Wuo on vahvasti ja innostuneesti
sitoutunut työhönsä Liberian naisten hyväksi. Hän esitteli viljelypalstaa,
jossa paikalliset naiset opettelevat kasvien viljelemistä. Opetus lähtee aivan
perusteista: rivit suoraan ja rikkaruohot pois. Viljelypalstalla opeteltiin
myös taimien kasvattamista siemenistä. PNO on Kirkon Ulkomaanavun
kumppanuusjärjestö myös kanaloiden perustamisessa. Noin 95% Liberiassa
käytetyistä kananmunista tuodaan ulkomailta. Naisten Pankki tukee Liberian omaa
kananmunantuotantoa tukemalla pienkanaloiden perustamista. Kanojen hoitoa on
opeteltu aivan alusta alkaen; säännöllinen ruokinta, puhdasta vettä ja suojaa.
Tapasin kanaloistaan ylpeitä liberialaisia naisia. Beatrice Tgba Wuo yllätti määrätietoisuudellaan,
päättäväisyydellään ja sitkeydellään – ja tyylikkyydellään.
Mitä usko on?
Ihailen niitä ihmisiä, jotka yhä uudelleen uskovat Liberian
parempaan tulevaisuuteen ja tekevät työtä sen hyväksi. Heidän täytyy nähdä
kurjuuden ja epätoivon yli johonkin parempaan. Ehkä katse täytyy tietoisesti
kääntää siihen hyvän, mitä on syntynyt, eikä siihen epätoivoon, johon ei vielä
ole ehditty saada ratkaisua. Monrovian ja Buchanan välisellä tiellä on iso
kuralammikko, joka on lähes täynnä muovijätettä – kurjuuden, likaisuuden ja
välinpitämättömyyden perikuva. Samalla kohdalla tien vastakkaisella puolella on
puutarha, jossa on myös taimimyyntiä. Pitää siis kääntää katse puutarhaan ja
ihailla sitä.
Liberia opetti, että ihmiset itse rakentavat tulevaisuuden
ja tekevät unelmat todeksi. Kukaan ei pysty siihen yksin. Siksi tarvitaan monia
toimijoita. Ketju suomalaisesta naistenpankkilaisesta Liberian äitikerhon
äitiin on pitkä, mutta välttämätön. Apu menee perille ja se, että tuetaan
paikallisia kumppanuusjärjestöjä, on osa projektia.
Yhden määritelmän mukaan ”Usko on sen todellisuutta, mitä
toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Minusta tuntuu, että näin Liberiassa
paljon uskoa. Jotta pystyy tekemään työtä vaikeissa olosuhteissa, on oltava
uskoa. On nähtävä kauas. On nähtävä se, mikä vielä ei näy.
Oikeastaan olisin halunnut vielä jäädä katsomaan, miten
liberialaiset työntekijät Rufus, Emmanuelle, Beatrice ja Winifred tekivät
työtään. Miten heidän työpäivänsä sujui, mistä he saivat voimansa ja uskonsa.
Miten he asuivat ja elivät, mistä he unelmoivat omassa elämässään.
Minäkin haluan uskoa Liberian parempaan tulevaisuuteen.
Tulen uudelleen käymään hotellille sitten kun se on valmis – kuulin, että se
olisi kunnostettavissa – ja kun katson auringonlaskun suuntaan, näen slummin
sijasta kauniin puiston. Siihen mennessä maa on lähes omavarainen
elintarvikkeiden suhteen, on opittu viljelemään ja kasvattamaan kanoja sekä
muita kotieläimiä. Ekologinen turismi tuo vaurautta liberialaisille ja
korruptio on saatu kitkettyä. Maa panostaa koulutukseen eikä ole riippuvainen
ulkomaisesta avusta. Toivo muuttuu todeksi tekojen kautta.
Teksti: Päivi Aikasalo
Kuvat: Päivi Aikasalo ja Taija Pihlajaniemi