maanantai 19. lokakuuta 2015

Pappisseminaarissa: Tapahtukoon Sinun tahtosi


 
Luin TV-arvostelua. Se kertoi, että kahdeksanosainen ranskalaissarja pysäyttää tunnelmallisilla kuvillaan, kirkkomusiikillaan ja kotoisalla yhteisöllisyydellään. Pariisissa kuvattu sarja kertoo nuorukaisista, jotka ovat päättäneet seurata kutsumustaan.

Katolinen pappisseminaari

Katsoin ensimmäisen osan ja jäin koukkuun. Katolinen pappisseminaari. Miten sellaisessa eletään nykymaailmassa? Katolisen pappisseminaariin tulija luopuu paljosta, niin nämäkin nuoret miehet. Puhuttiin kutsumuksesta, joka näkyisi energiana ja vatsanpohjassa tuntuvana intona. Olisiko sellaista kutsumusta? Toisaalta seminaariin pyrkivä entinen rikollinen kritisoi: ”Kelpuutatte vain sen, mikä on yleisesti hyväksyttyä. Ette ota riskejä. Ette lähde etsimään kadonnutta lammasta. Jätätte meidät susille.”

Opiskelin vuoden Irlannin Maynoothissa katolista teologiaa yliopistossa. Katolinen pappisseminaari oli osa yliopistoa, ja monista opiskelutovereistani oli tulossa pappeja. Seminaarin käytävät henkivät jotain menneestä maailmasta. Minä olin moneen kertaan toisenlainen ja varmaan myös vääränlainen. Nainen – ja papiksi muka? Naimisissa – oikeastiko? Luterilainen – mitä se oikein on? Kuitenkin opiskelimme yhdessä ja monista heistä tuli ystäviäni.


Kutsumus

Näin pienen osan siitä, mitä oli kutsumuksen pohtiminen. Ihmettelin, miksi Jumala näytti vaativan ihmisiltä niin erilaisia asioita. Yosef oli Israelista ja kuului maroniittikirkkoon. Hän meni naimisiin kesken seminaarin, mutta hänestä tuli pappi. Heidän sääntönsä olivat toisenlaiset.

Cathal jätti seminaarin, hänkin meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Nyt hän tekee kirkon työtä sairaaloissa. Jerry paimentaa lampaita vuorilla, hänestäkään ei tullut pappia. Aloysius oli Keniasta ja nyt pappina Dublinissa. William jätti seminaarin, mutta hän on teologian jatko-opiskelijana. Katolisen papin kutsumus on vaativa.

Ajattelen, että Jumala pyytää jokaiselta vain yhä asiaa: seuraa minua. Tuo seuraaminen vaatii erilaisia asioita eri ihmisiltä. Ja kuitenkin Jumala antaa kaiken mitä hän vaatii.

Kirkollista juonittelua

Sarjan ensimmäiseen jaksoon näytti kuuluvan kutsumuksen pohtimisen lisäksi myös kirkollista juonittelua. Seminaarin johtaja ei taivu kardinaalin edessä, mutta hän pyytää esirukousta kiistakumppaniltaan: ”Rukoilkaa minun ylpeyteni vuoksi. Minäkin rukoilen kunnianhimonne tähden.”  Kardinaalin vastaus oli: ”Rukoilen puolestanne. Rukoilen, että Herra lyö teitä ankarasti.” Huh.

Aion katsoa koko sarjan. Näyttää kiinnostavalta.

Tapahtukoon Sinun tahtosi Ylen Teema-kanavalla maanantaista keskiviikkoon klo 19. Nähtävänä myös Yle Areenassa, ks. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/09/tapahtukoon-sinun-tahtosi


Teksti ja kuvat: Päivi Aikasalo. Kuvat Irlannin Maynoothin yliopistosta.  

keskiviikko 7. lokakuuta 2015


 

Pyhän Birgitan rukous

Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.
Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.


Tähän Pyhän Birgitan (1303 – 1373)  rukoukseen kiteytyy kristityn elämän olennaisin kysymys. Olenko oikeassa paikassa, teenkö oikeita asioita, olenko siellä, missä Jumala minua tahtoo käyttää? Usein elämän valinnoissa kaikki vaihtoehdot näyttävät vaarallisilta tai pelottavilta.
Olin kesällä pyhiinvaelluksella Norjassa Pyhän Olavin reitillä kävelemässä Oslosta Trondheimiin. Matkan loppupuolella reitti ylitti Dovre-tunturialueen, ja tuolla tunturissa yhtenä majapaikkanani oli Fokstugu, retriittikeskus, joka majoitti myös pyhiinvaeltajia. Fogstugussa oli oma kappeli, jossa vietettiin joka päivä aamurukoushetki, laudes, ja iltarukous, completorio.

Oli aurinkoinen tyyni aamu, olin pakannut rinkkani ja tarkoituksenani oli jatkaa matkaa aamurukouksen jälkeen. Hyvästelin paikan emännän, Christianen. Hän kuitenkin kysyi minulta jotain. – Etkö haluaisi olla täällä vielä yhtä päivää. Usein lepo tekee pyhiinvaeltajille hyvää.
Olin jo vauhdilla menossa eteenpäin ja kohti Trondheimia. Pidin kyllä paikasta kovasti, mutta mieleni paloi jo muualle. Ajattelin, että tulisin tänne vaikka ensi vuonna uudelleen.

Ehkä Christiane kuitenkin näki minusta jotain sellaista, mitä itse en tiennyt. Hän pyysi minua hetken miettimään.
– Istu vaikka viideksi minuutiksi tuohon penkille ja kuuntele, mitä Jumala sinulle puhuu.



Istuin aurinkoiselle penkille. Minulla ei ollut aikataulua. Voisin hyvin jäädäkin. Mutta oikeastaan halusin jatkaa.

Mieleeni tuli Pyhän Birgitan rukous: Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Minulla oli tämä rukous myös avaimenperänä rinkkaani kiinnitettynä. Lepääminen alkoi tuntua yhä mukavammalta. Aurinko paistoi silmiini ja kaukana näkyivät lumihuippuiset vuoret. Penkillä oli hyvä olla. Päätin jäädä.
Tuossa penkillä istuessani oivalsin jotain siitä, mitä on Birgitan rukouksen loppuosa: ... ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Jumalan tahto on juuri se, mikä on minun oman sisimpäni syvimmän kaipauksen kohde.

Jos olen löytänyt oman pohjimmaisen ja sydämestäni nousevan kaipauksen, se on juuri Jumalan tahto. Toisinaan olen vain pinnallisesti ohjattavissa, luulen tietäväni mitä tahdon, ohjaudun toisten toiveiden ja tarpeiden mukaan. Kiireessäni en pysähdy kuuntelemaan vaan menen vauhdilla eteenpäin.




Tuosta ylimääräisestä lepopäivästä tuli yksi vaellukseni parhaista päivistä. Kävelin vuoristossa ilman rinkkaa, lepäsin varvikossa, tuuli suhisi korvissani ja aurinko lämmitti. Myös kaunis kappeli tarjosi paikan vain levätä.
En ollut elämäni suuren päätöksen edessä. Mutta ajattelen, että samalla tavalla omaa sisintään kuunnellen voisi tehdä myös ne oikeasti suuret ja pelottavat valinnat. Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan…

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Kun ihminen vähä vähältä löytää oman syvimmän kutsumuksensa ja tehtävänsä, kaipauksensa kohteen, silloin Jumalan kuva ihmisessä kirkastuu.

Päivi Aikasalo